En sitte kaipaa kenenkään muun mielipiteitä tästä asiasta kiitos.

Olen uskonut elämäni varrella vähän kaikenlaiseen: Viisvuotiaana ja siitä tovin ylöspäin jeesukseen, sit joskus yläasteella horoskooppeihin ja numerologiaan, enkeleihin, kummituksiin ja ufoihin, sitte uskoin qi-energiaan ja hetken siihen että pystyn kävellä ilmassa ku oikein kovasti yritän (siis ihan omin käsin ja jaloin) Niin ja tietysti myös kehon seitsemään energiakeskukseen ja auroihin sun muuhun humpuukiin.

Joskus aattelin, et uskon evoluutioteoriaan ja kaikkeen geenilässytykseen. Aattelin et kaikki mitä teen väärin johtuu siitä, et sain paskat geenit. (No ehkä myös kasvatuksella oli oma osansa asiassa) Oon ollu välillä tosi vihainen mun vanhemmille. Niillä on joitaki mielipiteitä joita en millää jaksa hyväksyä. Muutenki vihaan joitaki vanhemman polven arvoja ja mielipiteitä. Niin opetetaan raamatun yhes kohdas läpätilää. Homous oli laitonta vielä muutama kymmenen vuotta sitte. Ennen vanhaan luulen et homot oli vaan niitä vanhoja poikia, jotka ei tahtonu mennä naimisiin. Isät kieltää nykyään poikiaan jopa kokonaan, jos ne on homoja. Hemmetti.

Katolinen kirkko vähä mietityttää. Olisivat vaan luopuneet uskonpuhdistukses pappien selibaatista ku se on viime aikoina ollu niin hirveesti uutisis. Jos kristitty oon niin en ainakaa tahdo kääntyä katoliseksi. On siinä jotain hyvääki tietysti, mut nyt vaan sattuu surettaan noi uutiset.

Muslimit. Niitä vastaan monilla länsimaalaisilla on hirveän paljon. Varsinkin amerikkalaisilla. Muslimien ja meidän mielestä jotkut arvot on täysin päin vastoin ja siksi surettaa. Aina on sotaa ja vihaa. Molemmat uskonnot on alun perin rauhan asialla ja nyt se on vaan sitä hemmetin uskonsotaa tuolla israelis ja muualla.

Monet maahanmuuttaat jotka tulee suomeen on muslimeja ja heidän kulttuurinsa törmää uskonnon vuoksi yhteen jatkuvasti. Nainen on siellä niin eri asemassa. Kun isät vastaa tyttäristään ja miehet vaimoistaan eikä muuta hyväksytä niin länsimainen oikeudentaju sanoo paljon eitä. Ruotsissakin on sattunut murhia kun tyttö on tahtonut ei-muslimin miehen.

Sekä kristityt että muslimit hylkää omia lapsiaan, kun heidän rakkautensa ei suostu sopimaan vanhempien rajoihin.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen kerran nähnyt harhanäyn.

Kerran elämäni kulki reitin kuoleman lähelle. Kissat ja koirat ympärilläni ääntelivät niin kovaa, että itsekin säikähdin. Ne yrittivät varoittaa ihmisiä, etten ole kunnossa. Olin viikkoja lähes syömättä ja nukkumatta, koska menetin elämänhalun. Olin lentänyt useamman vuoden ennen sitä liian kovaa vauhtia. Yhtäkkiä aloin voida pahoin. Väsyin ja masennuin. En uskonut, että enää kannattaa jatkaa.

Tunsin itseni maailman säälittävimmäksi ihmiseksi. En voinut enää kelvata vanhemmilleni tai kenellekkään muulle. Ajattelin olevani liian ruma, tyhmä ja laiha, heikko ja kaikki mahdolliset. Niin saivat minun rakkaat luokkatoverini ja vanhempani tahtomattaan minut uskomaan. Tai ehkäpä juuri tämän maailman paskat arvot. Viimeinen niitti jota pelästyin oli ehkä se kun en pystynyt syömään. Tuntui kuin kurkussa oli koko ajan ollut pala. En saanut sitä nieltyä tai sylkäistyä pois. Pakkosyötin itseäni ja tiesin koko ajan että minun on syötävä paremmin, että voisin hyvin.

Yksi viimeisistä pisaroista oli se, että yhteiskunta ei hyväksy, että rakastun liian moneen ihmiseen. Kärsin siitä. Tuijotan vahingossa heteronaisia tai vaikka varattuja miehiä. Tai paremminkin vanhemmat. Vanhemmat tietää kyllä. Mä vihaan niitä ku ne ei ymmärrä. Aina kovat odotukset multa. Vieläkin ne ajattelee, että minä heitä ensimmäisenä siunaan lapsenlapsilla. No se ei kyllä sisaruksilla oo vielä kovin todennäköistä...

Joka tapauksessa viikkojen kuoleman lähestymisen jälkeen yhtenä päivänä päätin mennä kouluun omin jaloin, ku myöhästyin bussista. Pakkasin repun täyteen ja lähdin pois vanhempien luona. Edellisenä päivänä olin onnistunu vielä meneen bussilla kouluun ja käymään kahdella tunnilla. Tosin en ollu jaksanu tehdä mitää. Olin vaan istunu ja lintsannu loput. Olin vaeltanu hautausmaalla etsimässä rauhaa. Olin suunnattoman ahdistunut. Välillä koin rauhallisia hetkiä. Katsoin joitaki ihmisiä kirkkain silmin ja toisille taas loin äänettömiä avunhuutoja. Oon tuota myöhemmin huomannu, et se on ollu aika idioottimaista. En enää saanu mistään kunnon otetta. Pakenin kaikkea kaikkialle. Syytin itseäni: "Miks mut on tehty tällaiseksi" Tahdoin olla joku muu.

Sinä päivänä, ku mä astuin ulos meidän talosta mä näin vaaleatukkaisen tytön polkemassa pyörällä nopeasti. Se tuli mäkeä alas meidän kodin ohi tietä pitkin. Mun ns. paras kaveri oli kuus vuotta ollu tyttö, jonka isoveli vihas mua. Meidän välit katkes ilmeisesti tuon isoveljen takia. Mä suren asiaa vähän vieläkin. Olin silloin niin nuori. Ajattelin meidän kadonnutta ystävyyttä ja arvelin, että hän vois auttaa mua. Siksi mä näin tuon harhakuvan joka kiisi nopeasti pohjoiseen. Sitä mä seurasin.

Siksi kävelin kouluun enkä uskonut palaavani kotiin. Menin terkkarille ja kerroin avoimesti, mitä mulle on tapahtunut. Sain ajan lääkärille, mutta sitä ennen tein spagaatin ex-rehtorille ja sanoin että "säki pystyt tähän". Mun aivot ei enää yhdistänyt sanoja puheeksi ja mun päätä särki hillittömästi ravinnon puutteestä. En saanu sanottua enää, että "jos vaan oikeesti haluat". REKSI sanoi, että mä oon toivoton tapaus. Mä en ymmärrä minkä takia yläasteen rehtori käskettiin siihen vaikka mä olin lukiolainen. Tuo reksi toistelee toivotonta tapausta usein eikä tunnu kuuntelevan oppilaiden mielipiteitä.

Sitten mulle määrättiin lääkkeitä. Ei muuta. En toipunu, koska kukaan ei lohduttanut tai koskettanu mun sisintä. Vanhemmat vaan pelkäs julkisuutta ja sitä, et mulle tulee skitsofrenia psykoosin takia. Mä en itse siihen usko. Siitä on jo kaks vuotta. Enää koskaan ei pääsiäinen oo mulle sen jälkeen ollu ilon juhlaa. Kaks vuotta sitten mä olin zombie. Nyt en niin pahasti, mutta muistot tulvii mieleen takaisin.

Kaikkein pahinta on se, et kaikki on loppujen lopuksi mun omaa syytä. Kätkin ja piilotin sen ajatuksen, että voin pahoin. Suru on jännä vekkuli. Se murheen ja häpeän kanssa ovat mun perisynnit. Koulukiusaaminen on väärin. Nykyisin mä syytän siitä osittain mun perhettä. Ei mun äiti sitä koskaan ees oo ajatellu, mut mua on kutsuttu huoraksi, koska mu äiti oli alusvaatekauppias. Apua kaikki tutut tunnistaa mut. Ihan sama. Toivottavasti lukevat edes loppuun asti ajatuksella ja tuntevat syyllisyyttä.